Wille Rydman tyrmää laissez-faire-sosialismin

Wille Rydman imemässä kokista perusvasemmistolaisten kaljajuoppojen piirittämänä.

Bongasin Wille Rydmanin parisen viikko sitten telkkarista jauhamassa hallitusyhteistyöstä Dan Koivulaakson kanssa. Seurassani ollut rillumarei-profeetta Ronkainen tiesi kuvausten olevan Tampereella, joten saimme esiintyjät houkuteltua asemaravintola Semaforiin bisselle.

Willehän on persulaisesta vähemmistö- ja maahanmuuttolinjastaan tunnettu omapäinen kokoomusnuorten puheenjohtaja. Koska Willen omat kokoomusveljet ehtivät jo vesittää hänen syrjintämielipiteensä, keskustelu ajautui suoraan talous- ja perustulokysymyksiin.

No, eihän se virallinen työttömyys 20 prosenttia ole.

15-64-vuotiaista työttömän statuksen on hankkinut 6,3 %. Noin 25,9 % on työvoiman ulkopuolella. Klikkaamalla pääset interaktiiviseen grafiikkaan.

Mutta eikös porvarit ole painottaneet, että porukkaa pitäisi saada tekemään töitä kokonaisuutena enemmän. Rydmanin & co malli perustuu jonkinlaiseen työhön pakottamiseen. Tässä kasvatetaan kakkua pakottamalla työntekijät pidempiin työuriin lisäämällä jo töissä olevien työhön käyttämää aikaa.

Itse näen perustulon logistisena uudistuksena, jolla mahdollistettaisiin aiempaa useamman ihmisen joustava osallistuminen työelämään ja kasvatettaisiin työn tuottavuutta. Nyt jo kuka vaan voi halutessaan ryhtyä elämään tuilla. Kuitenkin tuensaannin edellytyksenä on jonkinlainen rahanhankintaselibaatti, koska tukien päälle ansaituista tienesteistä plussan puolelle jää vain murto-osa.

Laittamalla rahaa kiertoon vastikkeettomasti, lisättäisiin vaihtoa ja poistettaisiin pullonkauloja, jotka tällä hetkellä hidastavat ja estävät ihmisiä toteuttamasta itseään. Vastikkeettoman rahanjaon ulkoisvaikutukset on todettu erinomaisiksi siellä, missä sitä on päästy kokeilemaan.

Euroraamit estävät uudet sosiaalipoliittiset avaukset

Ronkaisen kysymykset julkisen velan hoidosta ovat tärkeitä. Kokoomusvetoisen hallituksen lääke julkisen talouden velkaantumiseen on leikkaaminen. Metodi on samansuuntainen, jota on menestyksellisesti sovellettu jo Kreikassa, Espanjassa, Portugalissa ja Irlannissa. Vasemmisto on hallitukseen menemällä yrittänyt kampittaa leikkauksia, mutta joutuu suurella todennäköisyydellä näiden päätoteuttajaksi. Vasemmisto ei tunnu huomaavan, että sen politiikka on impotenttia Euroopan nykyisten talouspoliittisten rakenteiden puitteissa, koska kasvavien korkomenojen uhka pakottaa leikkaamaan.

Kuten Kreikka osoittaa, leikkauksilla ja budjetin tasapainotuksella ei taata kuin pankkien voitot ja korkokannan räjähdysmäisen kasvun hidastuminen. Näin ei kuitenkaan millään tavalla edistetä talouskasvua eikä työllisyyttä, vaan päinvastoin. Euroopan kriisimaiden kohdalla on selvää, että pääsyy kriisin jatkumiseen on EU:n instituutioissa, jotka keskittyvät tukemaan pääomien kasaantumista pankeille. Huolimatta Kreikalle aiemmin myönnetystä 110 miljardin euron apupaketista, valtion 10-vuotisten lainojen korot pysyttelevät huippulukemissa. Ja lisärahalle on edelleen tilausta.

Euroopan oikeiston näkökulmasta tätä kriisinhoitostrategiaa pidetään kuitenkin niin onnistuneena,  että siitä tehdään pysyvä mekanismi. EVM on rakenteiltaan samanlainen hirviö kuin Euroopan keskuspankki. Sitä ei voi kukaan kontrolloida, mutta sen johtoporras voi käyttää mielivaltaansa euromaihin niinkuin lystää. Vastikkeena alistukselle veronmaksajat sitoutuvat rahoittamaan tämän organisaation kulut.

Jos katsoo pelkästään ikkunasta ulos, voi vakuuttua siitä, että nykyinen rakenne on liki paskin mahdollinen rahoitusjärjestelmä, jossa yhdistetään kieroimmat piirteet itävallan pojilta, monetaristeilta, friedmanilaisilta ja laissez -fairesta.

Vastikkeeton raha mielivallan vaihtoehdoksi